Tässä kirjoitussarjassa ruoditaan 90-luvun laman syitä ja syyllisiä. Holtiton luotonanto ei ole syy, koska se on seuraus Suomen Pankin toimista 1980-luvulla. Holtiton luotonanto ei ole vastaus mihinkään. Sanonta oli vain tapa hävittää päättäjien toimet julkisuudelta.
90-luvun lama = SUOMEN PANKIN itse aiheuttama katastrofi
Puhutaan 90-luvun lamasta. vaikka todellisuudessa kyse on SUOMEN PANKIN 1980-luvulla tekemien päätösten seurausten julkituleminen 1980 luvun lopulla ja 1990-luvulla sekä vahinkojen korjausyritykset.
Ulkoisesti 90-luvun lama kärjistyi vuonna 1992, jolloin tilastokeskuksen konkurssitiedotteen 2/2000 mukaan jätettiin käräjäoikeuksiin yli 7000 konkurssihakemusta. Konkurssihakemusten hillitön määrä tukki käräjäoikeudet ja moninkertaisti käsittelyajat.
Tämä jätettyjen hakemusten määrä kuvaa konkurssituomioiden määrää paremmin aikakauden tosiasiallista taloudellista tilannetta. Jätetty konkurssihakemus tarkoittaa, että yrityksen keinot ovat lopussa ja yritys luovuttaa.
Konkurssihakemuksen kypsyminen konkurssituomioksi kestää vuosia ja voidaan arvioida, että ilman suhteita kestää ainakin kolme vuotta ennen kuin konkurssiin haettu yritys on saanut konkurssituomion.
Näin laskien vuonna 1992 konkurssiin haettujen yritysten mediaani-ikä on ollut ainakin 5 vuotta, eli tällaiset luotot on myönnetty vuoden 1987 tienoilla, joka tapauksessa 1980 luvulla
90-luvun laman asemasta on siis puhuttava 80-luvulla SUOMEN PANKIN aiheuttaman laman seurauksista 1990-luvulla. Todellinen syyllinen lamaan oli 1980-luvun keskuspankkipolitiikka, joten oikeita lamasyyllisiä on etsittävä 1990-luvun rahapolitiikan päätöksen tekijöistä.
Holtittomasta luotonannosta on tullut suosittu, joskin ontuva selitys 90-luvun laman syyksi. Tosielämässä kaikille tapahtumille löytyy selitys, joka voi olla järjetönkin, mutta on kuitenkin selitys.
Suomen Pankin toteuttama katastrofaalinen kovan markan kokeilu 80-luvulla aiheutti 90-luvun laman.
Kun 80-luvulla aiheutetun katastrofin vaikutukset lisääntyneinä konkursseina huomattiin 90-luvun vaihteessa, alettiin julkisuuteen syöttämään ”holtitonta luotonantoa” ja samalla syyllistämään pankkikonttorien mukamas holtiton luotonanto laman aiheuttajaksi, jottei kävisi ilmi, että oikea syyllinen oli Suomen Pankin päätökset 1980-luvulla.
Syy ”holtittomaan luotonantoon”
Mikä oli syy ”holtittomaan” luotonantoon? Oliko paikallispankkiireilla ja yrittäjillä yhtäaikainen mielenhäiriö, kun paikalliset pankit yhtä-äkkiä alkoivat ”holtittomasti” syytää rahaa yrittäjille. Oliko yrittäjillä saman aikaisesti mielenhäiriö, kun ottivat lähes yhtä-aikaisesti lainaa pankista, vaikka eivät sitä olisi tarvinneetkaan.
”Holtiton luotonanto” ei ole syy, koska se on seuraus. Sivusta katsoen termiä ”holtiton luotonanto” alettiin käyttää konkurssihakemusten yllättävän kasvun selittämiseksi ja pankinjohtajien syyllistämiseksi niin, ettei Suomen Pankkia, oikeaa syyllistä lisääntyviin konkurssihakemuksiin tarvitsisi tuoda päivänvaloon eli ”holtittomuuden” aiheuttajat jäisivät piiloon ja säilyttäisivät statuksensa ”talousmiehinä”.
Suomen Pankin ”talousmiehet” olivat 1980-luvulla aloittaneet empiirisen kokeilunsa kovan markan politiikasta eli siitä, miten yritykset selviäisivät korkeista koroista ja uusista lyhennyksistä ilman lisärahoitusta.
Kovan markan kokeilussa Suomen Pankki yritti jostain syystä ylläpitää markan keinotekoista ylikurssia. Pankkimiehet eivät näyttäneet ymmärtävän kovan markan politiikan turmiollisuutta yritystoiminnalle.
Tämä meni niin pitkälle, että kovaa markkaa puolustettiin Suomen Pankissa markkaluoton 18-20% korolla, mikä kuvastaa silloisten päättäjien talousajattelun epäreaalisuutta.
Kovan markan politiikka, markkakorko 18- 20 %
1980-luvulla oli totuttu jatkuvaan kasvuun ja siihen, että yrityksillä oli paljon, useimmiten 50-100 % tai ylikin velkaa liikevaihdosta laskien. Jos yrityksellä oli 50 % liikevaihdosta velkaa. olisi tällaisen yrityksen pelkkä korkomeno vuodessa ollut 0,50*18-20% = 9-10 % liikevaihdosta.
Tuolloin oli aika yleistä, että velkojen osuus liikevaihdosta ylitti 100 % eli korkomenot olisivat olleet 20 % liikevaihdosta. Yrityksen luottokelpoisuutta määritteli enemmin tulo-odotukset kuin velkaisuus, jonka tulo-odotukset hoitaisivat.
80-luvun jatkuvan kasvun aikana sijoituskohteista ei ollut pulaa. Ei ollut yleistä, että yritykset kasaisivat taseeseensa rahoituspuskuria, joka kestäisi yllättävät kohtuuttomat korkomenot.
Markkarahoituksen vaihtoehtona oli tuolloin valuuttalaina ja siihen liittyvä devalvaatioriski. Sveitsin frangilainaa sai 7 % korolla eli liikevaihdosta 50 % velkaisen yrityksen maksettava korko oli 3,5 % liikevaihdosta markkaluoton 10 % asemasta. Vaihtoehto oli markkalaina 20 % korolla tai Sveitsin frangiluotto 7 % korolla sisältäen devalvaatioriskin.
Yrittäjän kannatti varman konkurssin asemesta ottaa Sveitsin frangit, joiden kanssa voisi ajan kuluessa joenkin selvitä. Nyt näyttää ”talousviisailla” olevan muotia panna pankkikriisiin syyllisiksi yrittäjät, jotka tyhmyydessään ottivat Sveitsin frangilainan sen sijaan, että olisivat ottaneet markkalainan ja heti varman konkurssin
Konkurssihakemusten kasvu 1980-1999
Kovan markan politiikan seurauksena konkurssien määrä räjähti kasvuun 80-luvun lopulla. Tilastokeskuksen konkurssitiedotteen 2/2000 mukaan vuonna 1980 vireille pantuja konkurssihakemuksia oli 1000. Vuoteen 1989 mennessä hakemusten määrä oli noussut 3000 hakemukseen vuodessa. Huippuunsa, yli 7000 hakemukseen määrä nousi vuonna 1992, josta määrä laski 3000 hakemukseen vuonna 1999.
Jos arvioidaan tuolloin konkurssiin päättyneiden luottojen mediaani-iän olleen keskimäärin 5 vuotta, niin tämä huomioon ottaen voidaan arvioida, että lähes kaikki huippuvuonna 1992 jätetyistä konkurssihakemuksista olivat perua 1980-luvun loppupuolella myönnetyistä luotoista, joilla oli yritetty pelastaa yrityksiä kovan markan politiikan aiheuttamista maksuvaikeuksista.
Vuosien 1980-1989 välillä vireille pantujen konkurssihakemusten yhteismäärä oli noin 19 000 kpl. Jos oikeuslaitoksen kapasiteetti olisi edelleen ollut 1000 hakemusta vuodessa, vastaisi yhteismäärän lisäys 9 vuoden tavallista käsittelykapasiteettia.
80-luvun lopulla vireille pantujen konkurssihakemusten määrä oli edelleen rajussa kasvussa, ollen 1990-1999 yhteensä lähes 40 000 kpl. Pankeissa näkyi tuleva 1990-luvun konkurssikehitys vuosia ennen oikeuslaitosta asiakasyritysten rahavaikeuksien perusteella.
Tuolloin pankeille oli selvästi nähtävissä, että oikeuslaitos ei mitenkään selviytyisi lisääntyvistä konkurssihakemuksista. Kovan markan politiikka oli sysännyt oikeuslaitoksen pakkorakoon, josta oikeuslaitos ei selviytyisi entisin keinoin.
Konkurssitiedotteen grafiikasta arvioiden vuosina 1980 -1999 vireille pantiin noin 90 000 konkurssihakemusta eli ainakin 50 000 hakemusta enemmän kuin käräjäoikeuksilla oli käsittelykapasiteettia.
Kovan markan politiikka oli syy konkursseihin, ei holtiton luotonanto.
”Holtittomasta luotonannosta”, joka itse asiassa ei ollut holtitonta, suurin osa luotoista käytettiin kovan markan aikakauden, 80-luvun normaalien luottojen uusimiseen, mihin tarve syntyi, kun äkisti alettiin vaatimaan lyhennyksiä pitkäaikaisille, yrittäjän kannalta ”turvallisille luotoille”, joita oli voinut uusia vuosikaudet ilman isompia lyhennyksiä.
Ei ole uskottavaa, että 80-luvulla pankeista sai luottoa mihin tahansa tarkoitukseen ja olemattomin vakuuksin. Kun luotot käytettiin kovan markan politiikan aiheuttamiin lyhennyksiin, niin taustoja tuntemattomalle näytti siltä, että pankista sai rahaa mihin tahansa ilman vakuuksia, vaikka todellisuudessa oli kyse vain vanhan luoton uusiminen entisillä vakuuksilla.
Empiirisesti kokeiltu kovan markan testi 80-luvulla oli suurin syyllinen 90-luvun lamaan, suurempi kuin ”holtiton” luotonanto, joka oli vain pankkikonttorien epätoivoinen yritys pelastaa asiakasyrityksiä Suomen Pankin ajaman kovan markan politiikan seurauksena olevasta konkurssiuhasta.
Jottei totuus unohtuisi, niin kriisin ratkaisemiseen liittyi monia tapauksia, joissa konkurssipesien omaisuus realisoitiin törkeään alihintaan pesänhoitajien läheisiltä näyttäville tahoille.
Pankkikriisin pääsyyllinen, Suomen Pankki oli hiljaa, eikä näytä ymmärtäneen syyllisyyttään pankkikriisiin tekemänsä kovan markan kokeilun seurauksena. Muutenkin on vaikea ymmärtää, mikä sai Suomen Pankin luulemaan, ettei koroilla ja lyhennyksillä ole vaikutusta yritysten hengissä pysymiseen.
Kovan markan politiikka oli leimautunut eläkemies Mauno Koivistoon, joka oli sopiva henkilö ottaman syyllisyyden Suomen Pankin asemasta. En usko, että kova markka oli Koiviston idea. Edelleenkin on epäselvää, kuka oli kovan markan politiikan todellinen isä.
Pääosin konkurssipesien nostamien kanteiden takia tuomittiin oikeuden päätöksellä 50 000 – 60 000 velallista menettämään omaisuutensa ja toimeentulonsa.
Ihmetystä herättää, miksi tätä omaisuuden siirron määrää ei ole rahassa laskettu/julkaistu. Määrä on helppo laskea, koska jokaisesta käräjäoikeuden tuomiosta voidaan laskea velkojalle tuomittu korvaus korkoineen.
Jos oletetaan kyseessä olleen 50 000 tuomiota, niin 50 000 euron korvauksen mukaan laskien tuomioissa määrättiin yrittäjien maksettavaksi ainakin 2 miljardia euroa. Pääoman isäksi on otettava huomioon velalliselle tuomitut 7% lisäkorot, joillekin 20 vuodelta ja se, että osa velallisista oli varattomia ja osa menetti paljon enemmän.
Joka tapauksessa yrittäjiltä ryöstettiin 1-3 miljardia euroa.
1980-luvun pankkikriisi Suomessa – mitä tapahtui ja miksi? | Uusi Suomi Puheenvuoro
Taloushistoria ja synkimmät vuosikymmenet – Tuokko – Talous on taitolaji!
