Tämä artikkelikokoelma on jaettu useampaan osaan. Luethan myös edelliset osat.
***
Jonkinlaisena oman aikansa muoti-ilmiönä markan arvo sidottiin Saksan markkaan ja ecuun, tietysti liian alhaisella kurssilla, mikä johti markan 16-18 % devalvaatioon 1992 syyskuussa.
Koiviston konklaavi 6.5.1992
”En tiedä ymmärretäänkö oikein, miten vakava on koko rahoitusjärjestelmämme kriisi, joka suurella todennäköisyydellä on edessämme”
Björn Wahlroos aiemmassa, 2.3.1992 pidetyssä seminaarissa ennen 6.5.1992 pidettyä ”Koiviston konklaavia”.
Konklaavin esityslistan mukaan konklaavi oli pääosin oikeustieteellinen neuvonpito koskien pankkien oikeutta nostaa luottokorkoa ilman velallisen suostumusta. Ilmeisesti vielä tuolloin oikeuslaitoksessa ei tiedetty suuremmasta ongelmasta eli tulevista konkurssihakemuksista.
Nordean onneksi Björn Wahlroos oli otettu vuonna 1985 SYP-leiriin johtotehtäviin. Kun muut pohtivat juridista korko-ongelmaa, luottokorkojen yksipuolista nostamista, niin Wahlroos tutki taseita ja havaitsi, että SYP:n KOP:n ”pankkikilpailuun” liittyvä 80-luvun luotonanto oli ajanut pankit vaikeuksiin eli suuriin tuleviin luottotappioihin.
KOP.n ja SYP:n holtittomalta näyttäneen luotonannon kasvun syy oli pankkikilpailun asemasta vain yritysten auttaminen luoton annolla kovan markan politiikan haittavaikutusten eliminoimiseksi. Holtiton luotonanto oli sopiva syyllinen, koska se peitti kovan markan osuuden laman rakentamisessa.
Koiviston konklaavin todellinen aihe
Näyttää siltä, että Wahlroos sai viestinsä perille. Konklaavista tuli hätäkokous eli pankkien pelastamiskokous. Konklaavissa tärkeintä olikin juridiikan sijasta pankkien ja oikeuslaitoksen yhteinen sopiminen siitä, kuinka pankit saisivat minimoitua tulevat luottotappionsa.
Kokouksen esityslistassa oli pelkkää juridista pohdiskelua. Ei mitään sellaista, minkä voisi kuvitella olevan salaamisen arvoista. Sivusta katsoen näyttää siltä, että salaamispäätös oli harhautus, jonka tarkoituksena oli keskittää huomio salaamiseen eikä asiaan.
Julkisuuden pelossa pankkien rooli pidettiin näkymättömissä niin, ettei julkisessa osanottajalistassa ollut pankkien edustajia, vaikka kyseen piti olla pankkien oikeudesta nostaa yksipuolisesti lainakorkoja.
Ei ole uskottavaa, että käräjäoikeudet ilman eri kehotusta alkoivat tuomita yritysten ja pankkien kiistat pankkien eduksi. Uskottavampaa on, että konklaavissa annettiin ohjeet pankkien suosimiseksi, mikä käytäntö ei synny itsestään ilman nimenomaista kehotusta.
Ilmeisesti sovittiin, että käräjäoikeuksien tuomioissa jätetään huomiotta rikoslain 3. luvun 1 §, jonka mukaan ”Rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Rangaistuksen tai muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin.” ´
Ilman tämän rikoslain laillisuusperiaatteen samoin kuin tahallisuusperiaatteen tarkastelua voidaan rangaistuksia perustella millä tahansa puuta heinällä.
Oikeita konklaavin pöytäkirjoja ei voitu julkaista, koska silloin olisi tullut ilmi, että pankit aiotaan pelastaa yritysten kustannuksella. Konklaavin pöytäkirjat tulivat julkisiksi vasta vuonna 2025.
Mielessäni on suuri epäilys, että julkaistut konklaavin pöytäkirjat eivät olleet varsinaiset pöytäkirjat, vaan ne ovat pöytäkirjojen yleisöpainos tarkoituksena antaa ne julkisuuteen pölyn laskettua.
Pöytäkirjat ovat seminaaritasoista yleistä löpinää. Niissä ei ole mitään sellaista, minkä takia ne olisi pitänyt salata. Konklaavi oli loistava näyte siitä, kuinka oikeuslaitoksen avulla yritykset onnistuttiin syyllistämään vastuullisiksi Suomen Pankin harjoittaman kovan markan politiikan vahingollisista seurauksista.
Wahlroos ja pankkikriisi
Björn Wahlroos pääsi Suomen Yhdyspankkiin vuonna 1985, jossa oli aluksi johtokunnan varajäsen, sitten johtokunnan jäsen 1987-1988, lopuksi varatoimitusjohtaja 1989-1992
Johtokunnan uutena jäsenenä Wahlroosilla oli käytössään SYP/KOP:n, Meritan ja Nordean tilastot sekä aikaa ja pätevyys niiden tutkimiseen. Uskoisin, että pankin johtokunta ei ollut lukenut tai ei ymmärtänyt tilastoja, joten johtokunnalla ei ollut ymmärrystä tulevasta katastrofista.
Jo 1980-luvulla pystyi laskemaan, että kertynyt ja jatkuvasti lisääntyvä vireille pantujen konkurssihakemusten määrän kasvu ylittäisi 90-luvulla moninkertaisesti käräjäoikeuksien käsittelykapasiteetin.
Pankitkaan eivät uskaltaneet julkituoda, että konkurssihakemusten kasvun ja tulevien ongelmin syynä oli kovan markan politiikka. Äkillisen ylikorkean 18-20% koron maksaminen ylitti yritysten maksukyvyn.
Käsittelyä odottavien konkurssihakemusten määrälle ja määrän kasvulle täytyi keksiä joku uskottava selitys, joka ei paljastaisi, että kyse oli Suomen Pankin kovan markan politiikasta johtuva fiasko
Wahlroosin pääseminen SYP:n johtokunnan varajäseneksi vuonna 1985 sattui juuri sopivasti aikaan, jolloin pankkiriisin ensimerkit olivat näkyvissä. Wahlroosin tausta, kokemus ja yhteiskuntasuhteet olivat täydellinen match pankkikriisin perkaamiseen.
Tuskinpa kellään olisi ollut yhtä täydellinen tausta kokoamaan pankit yhteisen näkemyksen taakse siitä, kuinka kriisi on ratkaistava. Opportunistina Wahlroos teki todennäköisesti Nordean pankkiirien kanssa diilin siitä, mitä hyvää saisi palkkioksi yrittäjien syyllistämisestä pankkikriisiin. Palkalla ei omaisuus kasva muutamassa vuodessa miljardin euron kieppeille.
Pankkikriisin kustannukset yritysten maksettavaksi toisin kuin Norjassa
Jälkeenpäin ajatellen pankkiriisin kustannusten sälyttäminen yritysten maksettavaksi oli nerokas liike, koska sillä saatiin pankkeihin löysää rahaa, jota voitiin käyttää erilaisiin diileihin.
Norjassa oli samoihin aikoihin myös pankkikriisi löysän luotoannon ja siihen liittyvien luottotappioiden takia. Norjassa kriisi ratkaistiin pankkien kustannuksella. Valtio antoi pitkäaikaista lainaa pankeille luottotappioiden kattamiseksi. Pankkikriisin ratkaisun seurauksena Norjan pankit olivat pitkään ahtaalla, mutta selvisivät.
Koiviston konklaavi – oikeuslaitos teki likaisen työn
Kun yritykset pantiin pankkikriisin maksumiehiksi, vaati se oikeuslaitoksen mukana oloa, koska, yrityksiltä ei saa mitään siirrettyä konkurssipesille ilman tuomiota.
Oletettavasti joku oikeuslaitoksessa tai pankissa ehdotti ylimalkaisen ja nopeutetun oikeuskäytännön aloittamista kaikissa käräjäoikeuksissa. Ehdotus poikkesi niin paljon aiemmasta käytännöstä ja lain soveltamisesta, ettei sitä voinut lähettää kiertokirjeellä käräjäoikeuksiin.
Uusi soveltamisohje piti levittää kaikessa hiljaisuudessa. Konklaavi oli levittämiseen sopiva väline, koska osanottajiin kuuluivat oikeuslaitoksen nokkamiesten lisäksi hovioikeuksien presidentit, joilla oli toimialueellaan kontaktit käräjäoikeuksiin
Sivusta katsoen uudella soveltamisohjeella oli ainakin kolme tavoitetta, jotka kaikki sälytettiin oikeuslaitoksen tehtäväksi.
- rästissä olevien hakemusten minimointi
- pankkien luottotappioiden minimointi = yritykset maksumiehiksi, ei pankit
- käräjäoikeuksien työmäärän vähentäminen hakemusta kohden = on oikeuskäytännön oikominen mm. siten, että rikos- ja perustuslaeissa oleva syyllisyysolettaman tutkiminen jätettiin pois tuomioista.
- pankkien (Suomen Pankin) syyllisyyden hävittäminen, yrittäjien sekä oikeuslaitoksen syyllistäminen
Uuden soveltamisohjeen levittämiseksi oikeuslaitoksen nokkamiehille keksittiin järjestää oikeuspoliittinen neuvonpito, jonka koolle kutsujaksi houkuteltiin Koivisto.
Kokoontumisen syyksi ilmoitettiin neuvonpito lainakorkojenyksipuolisesta korottamisesta, minkä takia oikeuslaitoksen nokkamiehille järjestettiin neuvonpito eli syy kokoontua yhteen ja saamaan samalla ohjeet uudesta lain soveltamistavasta.
Koivisto oli ulkopuolinen kriisin ratkaisussa, mikä käy ilmi hänen fundeerauksestaan ennen konklaavia:
”Oikeuslaitos on nyt ottanut sen kannan, että se ei ole tärkeää, mikä on paperiin pantu, jonne nimet on pantu alle, niin kuin minä luulin ja pankkitarkastusvirasto luuli ja valvovat viranomaiset ovat luulleet, että se on tärkeää, vaan tärkeäksi on tullut se, että mitä on puhuttu silloin, kun rahaa on myyty, mitä on mainoksissa sanottu.”
Teksti ei vaikuta sisäpiiriläisen pohdinnalta. Tämän perusteella jää edelleen epäselväksi, kuka oli Suomen Pankin kovan markan politiikan idean isä.
